Mahtava alku tälle (kröhöm) kirjoitusuralleni tämä monen päivän radiohiljaisuus. Pyydän sitä mitä nöyrimmin anteeksi - ja samalla kummarran niin syvään, että etuhiukseni roikkuvat kuralätäkössä. Siltä ainakin on tänään tuntunut.
Vielä eilen vauhti oli hyvä. Oon koko viikon katsonu, mitä oon suuhuni pistänyt. Juonut tarpeeksi vettä, käynyt liikkumassa. Tänään vaan aivan kirkkaalta taivaalta mun mieleni valtas sellaset älyttömät epäilykset ja yksinkertasesti tuntuu, että luhistun täysin.. Mitäs helvettiä? Nytkö jo, enhän mä ole kerennyt edes aloittaa? Tämä on ensimmäinen viikko, ja mulla pyörii jo päässä ajatukset siitä, että peli on menetetty. En tiedä, mistä tuo alko. Ehkä siitä, että mä en todellakaan ole elämäni parhaassa juoksukunnossa, kuten Pike... Mulla jotenki vaan yksinkertaisesti pelottaa tuleva vuosi. Ja nämä ensimmäiset viikot, jotka on aina ne pahimmat. Uskokaa tai älkää, mutta en todellisuudessa edes muista, montako kertaa olen ollut tässä samassa tilanteessa, samat ajatuksen päässä kehää pyörien. Sitten parin kuukauden aktiivisen liikkumisen jälkeen (kun juoksulenkit viimeinkin alkavat muistuttaa muutakin kuin kidutusta) olen luovuttanut. Pelkään niin paljon, että taas käy niin, vaikken ole edes päässyt kunnolla aloittamaan.
En vaan jotenki saa nyt tästä kaikesta kiinni. Toissapäivänä kävin sauvakävelemässä - toisin sanoen siis kuivahiihdin ilman suksia, aivan kuten naapurin nuorekas 62-vuotias Raili konsanaan. Päätin tarttua härkää sarvista ja lähteä heti kylmiltään vetämään 10 kilometriä pitkän ex-vakkarilenkin. Ja ilokseni voin kertoa, että hengissä selvittiin! Uskomatonta, miten paljon rankemmalta se tuttu matka tuntukaan sauvojen kanssa. Eilisen saldo liikunnan suhteen oli tunnin mittainen reipas kävelylenkki, juoksemaan en kyllä uskaltautunut. Ja juuri nyt tuntuu siltä, että tuskin jaksaisinkaan.
Oon tänään selaillut erilaisia laihdutus-, elämänmuutos- ja terveysblogeja läpi. Mun silmät on useammin kuin kerran meinanneet muljahtaa pois paikoiltaan, kun oon nähny kaikki ne tulokset, joita kyseisten blogien kirjoittajat ovat tähän mennessä saavuttaneet.. Ei hitto! Sellainen mäki haluan olla, onnistuja.
Voihan se toki olla, että mun pitääkin käydä tämä vaihe vielä läpi - hyväksyä se, että entiset elämäntavat ovat historiaa. Ehkä nyt se ajatteleminen alkaa viimeinkin tulla päätökseensä - alan vihdoin ihan kunnolla ymmärtää ja ennen kaikkea hyväksyä sen, miten huonossa kunnossa olen, ja että nyt olis todellakin jo viimeinkin aika tehdä jotakin asian eteen.
Yksi eniten stressaavia asioita on se, etten ole vieläkään löytänyt omaa asuntoa. Arvatkaa vaan, miltä tuntuu noudattaa terveellistä ruokavaliota, kun joku istahtaa viereen pitsalaatikon, karkkipussin ja limsapullon kanssa? Kyllä, kaikki kolme houkutusta olivat yhtä aikaa näkökentässä. Koita siinä sitten mutista, että voihan vittuperkelesaatana ja puputtaa sitä porkkanaa.. Tai kuvitelkaa se hetki, kun kävelette kotiin, ja ensimmäinen tervehtijä on porkkanapiirakan ah-niin-ihana ilmassa leijaileva tuoksu. PERKELE! Kumpa mä vain voisinkin olla niin vahva (ja kumpa mulla olisi jo valmiiksi niin hyvä itsekuri..) etten välittäis, mutta tässä vaiheessa se ei helppoa ole. Ja juuri sen vuoksi söin tänään kaks jättimäistä palaa porkkanapiirakkaa. Hyvä minä, hyvä maximum support! Miksei kukaan oo keksinyt vielä urheiluliivejä, joilta sais tissien tukemisen lisäksi myös henkistä tukea? (Vitun hyvä liikeidea, pitäiskö laittaa yritys pystyyn Pike?!)
Nojoo. Ei sentään huonoa ilman hyvääkin. Mietin ja pohdin pitkään viime postauksen jälkeen, miten helvetissä kehtaan raahata tämän mäkkiperseeni salille. Ja sitten keksin! Otin yhteyttä ystävääni, jonka kanssa meillä oli jo viime vuoden puolella aikomus lähteä nolaamaan itsemme. Julkisesti siis. (Kaikkiahan tunnetusti kiinnostaa meidän tekemiset niiiiiin paljon..) Viime vuoden aikana tapahtui sen verran odottamattomia asioita, että - kerrankin täysin pätevän syyn vuoksi - salille liittyminen jäi vain unholaan.
Jostakin kumman syystä musta tuntuu, että kirjottaminen ei nyt toimi toivotulla tavalla, tämä postaus ei ole nimittäin junan vessaa nähnytkään. Ennemminkin se muistuttaa sellasta pientä reikää lattiassa, jonne tytön pitäis osata tähdätä.. Taidan siis jatkaa blogien selaamista, motivaation etsimistä ja itseni vakuuttelua. Niin mistä? Omista kyvyistäni, tietysti. Hah.. Huomenna on luultavasti aika kertoa uudesta ystävästäni, jonka ostin. Olkaa kilttejä, ja nostakaa mut suosta pian. En jaksa tallustaa täällä enää hetkeäkään..
Parahin terveisin
Maire-Annikki "Maikku" AlakuloinenP.S. Meinasin kirjoittaa todella sopimattoman vitsin ostostani koskien.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti