Ja karkkiholisti.
Sohvaholisti....
Täytynee tunnustaa tässä alkutöiksi tosiasiat. Paikka, jossa aikani mieluiten viettäisin (anteeksi, korjaan, olen tähän asti muutaman vuoden ajan viettänyt) on sohvan pohjalla. Nii'in, juuri sillä pehmeällä tyynyllä, johon on aikojen saatossa painautunut luultavasti mun perseeni ääriviivat - ja saanen muistuttaa, että nyt ei puhuta mistään pienestä pinta-alasta. Mikään ei voi olla pielessä, jos televisiossa pauhaa paskat saippuasarjat, mulla on sylissä kupponen (kulhollinen..) karkkia ja vasempaan käteeni on liimattu ananasjaffapullo, toisin sanoen paheeni numero yksi. Klassinen tilanne.
Nyt voitte siis heittää mut suoraan helvettiin palamaan. On nimittäin tullut aika tehdä tälle asialle jotain.
Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun ihme on tapahtumassa. Oon koko nuoren ikäni - hello, ikäkriisi - ollut varsin urheilullinen tyttö. Pienestä pitäen oon saanut kuulla, kuinka hurjan lahjakas olen oikeastaan lajissa kuin lajissa. Kävin läpi satujumpat, voimistelut, tanssit, sirkuskoulut (muistatko Pike?). Koulussa lempiaine oli liikunta, ja vapaa-ajalla pyörittiin millon pelaamassa jalkapalloa ja pesäpalloa, millon hiihtämässä kuin viimeistä päivää. Se oli sitä aikaa, kun liikunta oli intohimo, tai oikeastaan elämäntapa. Se oli niin luonnollinen osa arkea, etten edes ajatellut sitä sen kummemmin. Juoksin vaan menemään, minkä jaloistani pääsin.
Yläasteen aikana into pikkuhiljaa lopahti. Vaikea sanoa mitään yksittäistä tekijää, mutta paska opettaja ja pakolliset "ui2000metriätaihukutansutlastenaltaaseen" -diilit alko vähentää sitä hohtoa ja mielihyvää, jonka siitä liikunnasta sai. Tuli sellanen olo, että koko liikunta oli pakkopullaa, ja siitä se mussuttaminen alkokin.. Loppu on sitten legendaarista historiaa - ja tässä sitä nyt istutaan,
Aivan, kuten myös ystäväni Pirkko-Inkeri jo alempana kirjotti, oon mäkin omalla vuorollani käyny läpi jos jonkunlaisia ruokavalioita. Karppaaminen osoittautui ystäväksi - olo oli koko ajan sopivan kylläinen, eikä nälkä kerenny yllättää missään vaiheessa. Ainut mutta vain oli se, että samaan aikaan alottelin taas juoksuharrastusta - ja tosi vähäisillä hiilareilla juokseminen oli tosi raskasta. Painoa putos tiuhaan tahtiin, mutta sillä samaisella sekunnilla, kun hiilarit astu takas kuvioihin, kaikki jo pudotettu tuli takas korkojen kera. (Enkä nyt viittaa siihen telkkarisarjaan, se on vitun paska.) Joo, tiedän, että karppaamisesta pitäis tulla elämäntapa.. Ehkä en vaan antanut kaikkeani silloin.
Nyt löydän itseni tästä tilanteesta, taas kerran. Uusi vuosi ja suuret lupaukset. Mikä sitten tällä kerralla on toisin? Ensimmäinen ja tärkein asia on ehdottomasti Pirkko-Inkeri, paras ystäväni yli kymmenen vuoden takaa. Pike on meistä se kirjallisesti lahjakkaampi osapuoli (annettakoon se hänelle anteeksi), mun tuki ja turva. Aina ennen oon ollu ajatusteni kanssa yksin, enkä oo uskaltanut kertoa kenellekkään koko projektista. Nyt meillä on pystyssä naisenpuolikkaat - paikka, jonne ainakin mulla tulee purkautumaan kaikki maailman vitutukset, mutta vuorollaan myös ne onnistumisen hetket ja mahtavat fiilikset. (Kuten se hetki, kun uskallaudun ensimmäisen kerran spinning-tunnille, ja vedän viimeiset henkoseni tässä päiväkirjan ääressä, lupaan!)
Toinen tärkeä asia on se, että oon valmentanut ja tsempannut itseäni tähän jo kauan aikaa. Pikkuhiljaa mielessäni oon asennoitunut siihen, että nyt on jotain tehtävä, haluan saada elämän- ja liikunnanilon takaisin. Päivän (tai siis loppuelämän) sana on itsetunto, hyvä sellainen. Oon päivittäin miettinyt sitä hetkeä, kun tietty tavoite on saavutettu - ja voe pojat, meinaan, se on ilon päivä. Haluan uskaltaa tehdä kaiken sen, mitä oon aina halunnut, ja ennen kaikkea; uskoa itseeni.
En vielä kirjoita yhtä tarkkaa "Maire-Annikin toimintasuunnitelmaa", kuin Pirkko-Inkeri, mutta sellainen on tulossa. Ehkä se vaatii vielä hieman hiomista. Onneksi meillä ei ole muuta kuin aikaa.. Mutta game is on! Onneksi tällä kertaa vastuksena ei ole Pike, koko maailma eikä Vappu Pimiä, vaan minä itse. Me, myself and I. Kolme helvetin pahaa tyyppiä (...), mutta onneksi voin pian potkia jokaiselta keuhkot pihalle. Toisin sanoen, ottaa niskasta kiinni ja heittää kadulle juoksemaan.
Tänään töissä nautiskelin aamupalaksi puoli purkkia raejuustoa ja kaksi mandariinia. Kyllä kelpasi! En muuten tainnut vielä mainita, että olen (soon-to-be) urheilijan lisäksi myös mahdoton välineurheilija. Kun saan ensimmäistä kertaa vetää uudet lenkkarit jalkaan, voisin loikkia aropupun lailla vaikka koko yön. Sitten käydä kusella ja jatkaa. Ajattelin siis motivoida itseäni ostamalla uuden urheiluhupparin, tiedättehän. Semmoisen, joka päällä näyttää suurinkin norsu Usain Boltilta, vaikka vaan istuisi tietokoneen ääressä niska vääränä.
Kävelin ensimmäiseen urheilukauppaan työpäivän jälkeen. Ei löytynyt hupparia - sen sijaan löysin itseni urheiluliivien ihmeellisestä maailmasta. Juuri tänään aamulla ajattelin kirjottaa siitä helvetistä, joka siellä odottaa.. Liivit ei tue, tissit pomppii ees taas, ei saa henkeä. Taidanpa kävellä. Sitä normaalia. Päätin, että minähän en vittu täältä ilman urheilurintsikoita poistu. Nappasin kahdet liivit kainaloon, otin veljeni henkivartijaksi vahtimaan sovituskopin verhoa (ne mukaurheilevat pervot), ja ähkin aikani - ja uskokaa tai älkää, löysin täydelliset rintsikat. Pystyn luultavasti ensimmäistä kertaa elämässäni juoksemaan ilman häiritsevää doingdoing liikettä. Eläköön, MAXIMUM SUPPORT!
Eiköhän tämä ala olla tältä erää tässä, uudet urheilurintsikat kaipaavat lepoa ja voisin vetää päälleni vaihteen vuoksi yöpuvun. (En siis todellakaan oo nyt tässä ollut 7 tuntia ne uudet liivit päällä, ihan vain huvin vuoksi..) Vaadin Pike sulta mahdollisimman pian niitä reseptejä, joista aikaisemmin mainitsit. Olen kipeästi avun tarpeessa. Oon myös todella katkera siitä, etten ikimaailmassa pysty koskaan lyömään sun "liukastuin kortsuun" -tarinaa! Räkänokka. Ja siitä myös, että tänään luin aamulla niin ahkerasti puhelimeni kanssa tätä eukonpuolikasta, että melkein myöhästyin töistä. Mutta niiiin. Niitä reseptejä jakoon, kiitos.
Tämän alkurupeaman motto olkoon seuraava;
A journey of a thousand miles begins with a single step.
Palataan kulholle (joka koostuu tällä kertaa karkkien sijaan hedelmistä),
ikuisesti Teidän Maire-Annikki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti