Täällä sitä istutaan näppäimistön äärellä - vihdoinkin. En selkeästi oo parantanut tapojani ollenkaan, kirjoituksen suhteen siis. Ja varoituksen sanana sanottakoon jo nyt, että seuraavista päivistä (tai viikoista..) on tulossa erittäin kiireisiä.
Oon useammin kuin kerran miettiny, miksei mun elämässä asiat voi tapahtua nätisti. Tiedättehän, kauniisti, hitaasti, sujuvasti.. Omalla painollaan. (Ei siis puhuta mun omasta painostani nyt.) Enemmänkin kaikki on ollu semmosta joko-tai -keikkumista; tylsyyteen kuolemista tai vaihtoehtoisesti naama hiestä kiiltäen paikasta toiseen kiirehtimistä. Muutokset vaativat aikaa, mutta kun niiden aika lopulta tulee, tapahtuu kaikki hirveällä rysäyksellä ja kolinalla.
Mitäkö nyt on sitten tapahtunut? No, vielä viime postauksessa valittelin sitä, miten en ole löytänyt asuntoa yrityksestä huolimatta. Takana on kuitenkin jo kaksi kuukautta aktiivista näytöissä ravaamista, soittelua, sähköpostittelua ja turhautumista.. Ja helvetinmoista turhautumista onkin! Eilen istuin jälleen kerran koneen ääressä, selasin läpi jokaisen sivuston, ja koin yhtäkkiä älyttömän epätoivon aallon. Sohvalle tuli istumaan mun lisäksi sellainen luovuttajaolo, joka on nykyään harvemmin käynyt kylässä. Teki mieli heittää koko kone seinään ja huutaa, että pitäkää sitten ne vitun asuntonne kun ei kerta kelpaa!
Tunti siitä eteenpäin, puhelin soi.. Ja kukaan ei tietenkään arvaa. KYLLÄ, sain asunnon! Helvetti jäätyi ja mä saan alkaa pakkaamaan muuttolaatikoita. Koko päivän hymyilin naama niin irveessä, että ohikulkijoilla varmaan vitutti. Puhumattakaan asiakkaista, jotka tietämättöminä astuivat mun työvuorollani liikkeeseen. (Työskentelen siis asiakaspalvelualalla, nyt tiedättekin tarpeeksi.) No, koska juuri puhuttiin tuosta kauniista ja sujuvasta elämästä, puhelin soi iltapäivällä vielä toisenkin kerran. "Piia Paskapää täällä hei. Muistatteko, kun kävitte katsomassa eilen Siellätäällä olevaa vuokra-asuntoa? Olisitteko edelleen kiinnostunut?" (Ei, soittaja ei oikeasti ollut nimeltään Piia Paskapää. Ja en ole varma, luuliko kyseinen nainen, että mulla on dementia.) Olin kuin puulla päähän lyöty. Kaks helvetin kuukautta ja nolla asuntoa, yks ainut päivä ja kaks asuntoa. Tein päätöksen, otin ensimmäisen. Kaduin vähän heti kun suljin puhelimen.. Mutta nyt mulla on päätöksestä ihan hyvä olo.
Nyt ohjelmassa on siis armotonta pakkaamista, kuljettamista, ja purkamista. Treeniä tulee varmaan ihan kiitettävän paljon muuton lomassa, sillä asunto sijaitsee kerrostalon kolmannessa kerroksessa, eikä hissiä ole.. Hyötyliikunta kunniaan ja jalat ja kädet huutamaan hoosiannaa!
Koska yleensäkin hypin asiasta kukkaruukkuun, tehdään niin myös tälläkin kertaa. Nyt takana on noin kaksi viikkoa "uutta elämää". Alkuvaikeuksien eli herkkuhimojen jälkeen oon onnistunut pysymään tässä ruokavaliossa oikein hyvin. Periaatteessa siis suosin vähähiilihydraattista ruokavaliota, mutta sallin kumminkin kerran tai pari kertaa viikossa esimerkiksi täysjyväpastan tai -riisin syönnin. (Ei siis puhuta mammuttiannoksista, vaan pienistä määristä.) Ainut mikä vielä vaatii säätämistä on ateriarytmi. Vaikeinta on, kuten useille muillekin, aamupala. Joko en haluaisi syödä aamulla mitään, tai sitten aamupala venähtää kello 11 asti, jolloin kyseessä onkin jo pikemminkin lounas..
Törmäsin muuten hauskaan ilmiöön. Mikäli lapselle sanotaan, ettei hän saa "missään nimessä aukaista ainakaan tuota ovea", on vain sekunneista kiinni, milloin kyseinen ovi aukeaa. Sama kaava toistuu myös mun päässäni. En ole koskaan ollut hirveä leipähiiri, mutta nyt vuoden alussa päätin, että tästä eteenpäin en syö leipää. Ja voihan jumalauta! Siitä ajatuksesta lähtien mulla on haluttanu syödä enemmän leipää kuin karkkia. Ruisleipä, paahtoleipä, rieska... Kaikki uppoais ku Titanic konsanaan.
Sen takia päätinki, etten kiellä itseltäni kokonaan mitään. Huijaan omaa mieltäni uskomaan, että saan syödä kaikkea. Ja saankin, mutta eipä mulla leipää oo sen jälkeen oikeastaan hirveästi edes haluttanut, kun annoin itselleni luvan sitä syödä. Heh heh.. Oon joko kiero olento, tai muuten vaan idiootti. Uskon omia valheitani.
Kyselin Leenalta jo maanantaina innosta puhkuen salikorttien hankkimista, ja sain vastaukseksi täystyrmäyksen: hän oli päättänyt käyttää koko palkkansa johonki muuhun, ja tilin saldo oli pakkasen puolella. Nyt loppuviikosta pankkitilin saldon pitäisi kuulemma taas näyttää plussaa, joten aion aloittaa hiillostamisen pian. Itseeni alkaa jo epätoivo iskeä, koska haluttaa kovasti liikkumaan. Ulkona vaan tuo jääkerros ei oikein houkuttele juoksemaan - eikä edes kävelemään -, koska matkalla bussipysäkille meinasin lentää selälleni noin kaksisataa kertaa.
Mulla on edelleen niin kovin paljon asiaa, mutta aikaa rajallisesti. Itse asiassa juuri nyt pitäisi olla jo laittamassa tavaroita kasaan, ja suunnata nenä pikkuhiljaa kohti työmaata. Ehkä on muutenkin ihan hyvä idea jättää loput tarinat seuraaville kerroille, koska muuten koen taas laskusuhdanteen tämän kirjoittamisen kanssa. Haluan onnitella Pikeä, joka on selvästi päässyt hienoon vauhtiin. Perässä tullaan täälläkin, hitaasti mutta (toivottavasti) varmasti!
 |
| Maikku & Pike rannalla heinä-elokuussa 2012... |
Suurella sydämellä kaikkien janoisten sankari
Maikku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti